Olemme kehittyneet HIlin kanssa tokossa ihan valtavasti ja olen oppinut nauttimaan siitä ja mullon ihan hauskaakin tokotreeneissä. Paljon tietysti riippuu seurastakin ja mulla tuntuu olevan aina huippuseuraa treeneissä.

Toko on ihan hulvattoman hauska laji:D

Taitavien Tassujen treeneissä on keskitytty ihan perusasioihin ja Hilin kontakti on parantunut ihan valtavasti miljardien toistojen ansiosta. Olimme kerran mukana myös ylimääräisessä, kurssipaikan maksaneille tarkoitetussa ryhmätreenissä, jossa oli ihan tuhottoman paljon koirakoita. Se kerta oli Hilin kontaktille ihan huipputreeni. Koska halli on pieni, ei henkilökohtaista tilaa ollut juurikaan, ja jotta Hili olisi pysynyt rauhallisena, jouduin pitämään sen tiukassa kontaktissa koko tunnin ajan ja sehän piti kontaktin! Olin onnesta soikeana:) Lähdimme tosin kesken ulos, kun siellä aloitettiin hippaleikki, jossa koirat kuumenivat. En halunnut ärsyttää Hiliä iholle tunkevilla vierailla koirilla. Minulla on nyt niin paljon varmempi olo esim. seuraamisessa, kun Hili tillittää mua kita levällään, kieli sivussa roikkuen.

Lupasin viimeksi Didaktic´s-päivillä, että opimme jumaloimisen ja pidin lupaukseni

Hyvin pyyhkii;)

Toinen asia, jossa olemme ottaneet aimo harppauksen kohti oikeaa suoritusta, on noutokapulan luovuttaminen. Nyt Hilin voi jo lähettää noutamaan heitetyn kapulan ja se tuo sen minulle, kun peruutan ja istuu käskystä eteeni, pitäen kapulaa suussaan niin kauan, kunnen tulee irrotuskäsky. Tuo on todellinen t  y ö v o i t t o, tosin osa kunniasta kuuluu Tanjalle, joka on opettanut Hilille käskyn, jolla se pitää lelua suussaan rauhallisesti. Noudossa ongelmana on siis ollut kapulan pitäminen ja rauhallinen luovuttaminen, ei tosiaankaan itse noutaminen. Hilihän hakee ihan mitä vaan, mitä heitetään.

Tokokurssin lisäksi olemme treenailleet Miian ja Annen kanssa ihan keskenämme ja olen saanut heiltä kullan arvoisia neuvoja ja kannustusta harjoitteluun. En ole tajunnut aiemmin, että voisin treenailla jo seuraavien luokkien liikkeitä, vaikka suunnitelmissani onkin osallistua vielä alokasluokan kokeisiin, saadakseni kokemusta. Olemme nyt aloittaneet pikkuhiljaa ruutua, kaukokäskyjä, ohjattua noutoa ja tunnistusnoutoa ja nuo kaikki ovat Hilille mieluisia liikkeitä ja kun Hili tekee töitä rinta rottingilla häntä vimmatusti heiluen, olen minä onnellinen ja treenaaminen on hauskaa ja varsin tuloksellista.

Olemme aloittaneet taas Tanjan kanssa jälkihuvittelutkin. Siinäpä vasta harrastus, jossa ihmisen sielu lepää. Teemme edelleen Pösölle, Muusalle ja Meselle verijälkeä ja Hilin kanssa olen keskittynyt kokonaan tikkujen ilmaisuun. Viimeksi tiistaina kävimme ajamassa reilun vuorokauden vanhan verijäljen. Pösö löysi hienosti alun ja ekan makuun, mutta sitten se hukkasi jäljen. Annoin sen etsiä jälkeä ihan rauhassa ja se teki laajaa ympyrää, humpsahtaen välillä koko koira johonkin vesikuoppaan. Viimein se löysi jäljen uudelleen ja kun maasto kävi rinteessä kuivemmaksi, alkoi Pösö tekemään töitä ihan mestarin lailla. En voinut kuin ihailla sen työskentelyä. Se löysi kaikki makuukset ja tutki ne tarkkaan. Kulmissa se työskenteli juuri niin kuin Poikolaisen Jari mulle kertoi jälkikoirien työskentelevän metsässä. Jari on guru tässä lajissa, onhan Jarin Marski ensimmäinen russeli Suomessa, joka on saavuttanut jäljeltä valion arvon! Jari lupasi taas kerran tulla kanssamme metsään joku kerta... Ei vaan ole miestä näkynyt... Enivei, hän antoi mulle valtavan hyviä neuvoja ja vinkkejä jäljen tekemiseen ja koiran lukemiseen sen työskennellessä ja sen pohjalta mulla oli paljon varmempi olo ja maltoin antaa Pösön tehdä töitään ihan rauhassa, puuttumatta sen touhuihin.

Tälle porukalle jäljestys on hauskaa ja helppoa ajanvietettä:)

Myös Hilin kanssa olen nyt v i i m e i n oppinut antamaan sille työrauhan. Kas kun olimme kerran Miian kanssa metsässä ja hän tokaisi mulle liinan käytöstä ja siitä, että antaisin vaan Hilille liinaa, josko se tekisi töitä rauhallisemmin. Kun pidän liinan tiukalla, tulee Hilille paine ja se puskee nelivedolla eteenpäin. Miia oli aivan oikeassa, sillä viimeksi Hili näytti meille, kuinka se osaa ja pystyy, kun saa olla rauhassa. Annoin liinan kulkea vapaasti maassa ja Hili teki tarkkaa työtä ja kun se haistoi tikun, se etsi sitkeästi oikean tikun monien joukosta ja nosti sen ylös. Kaikki kuusi tikkua löytyi! Niinpä keskityn nyt "ommmm ommmm ommm" rauhoittumaan ja antamaan Hilille työrauhan.

Pojat suloisina kukkakedossa;)

Agirintamalla ei mitään uutta. Tanja ja Hili jatkavat toisiinsa tutustumista.

 

Mun polveni ei enää kestä lainkaan juoksemista, joten vaihdoin lajia Hilin kanssa. Olen nyt treenannut sen kanssa tokoa tavoitteellisesti. Vielä kun uskaltaisi ilmoittautua tokokokeeseen... Jotta tapaisimme Taatelin kanssa useammin, ilmoittauduin Taitavien Tassujen jatkokurssille, koska Taatelikin ilmoittautui sinne Heikin kanssa. Kaikki muut kurssille osallistuvat koirat ovat alle vuotiaita ja siellä harjoitellaan perusasioita, mutta se ei meikäläistä haittaa.. Minusta ei perusasioita voi koskaan harjoitella liikaa. Kotiläksyjäkin tulee tehtyä ainakin joka toinen päivä Olen myös saanut joitain uusia kavereita toko- ja PK-puolen treeneihin. Kummasti sitä unohtelee asioita. Viimeksi tuli esiin seisomiskäsky. Olinhan toki opettanut sen Hilille ja se vielä muistikin mitä tarkoitan, kun viimein itse hokasin, mitä mun piti sanoa. Onhan meidän tokottelusta vierähtänyt aikaa jonkin verran...

Aksailua en siis voi ainakaan tällä hetkellä harrastaa. Ilmoittauduin Hilin kanssa pari viikkoa sittten pidettyihin Pieksämäen kisoihin ihan vaan sen vuoksi, että pääsin Taatelin kanssa retkelle. Siellä oli kolme rataa. Juoksin kyllä kaikki, mutta kun riisuin polvituet kisojen jälkeen, räjähti kipu valloilleen ja paranteluun on taas mennyt aikaa... Tyhmä minä! Tuloksilla en voi hehkutella, mutta olihan mukavaa!

Hili on nyt täysin Tanjan ohjauksen varassa aksapuolella. Onneksi Tanja tuntuu pitävän touhuilusta sen kanssa. Kovasti heillä on vielä opeteltavaa toisistaan, mutta uskon, että ensi vuonna tähän aikaan alkaa jo tulostasokin olla kohdallaan. En tosin pääse valittamaan tämänhetkiisestä tulostasostakaan. Nollaratoja on ollut ja Tanjan kanssa Hili sai ekan hyppysertinsä Laukaan kisoista.  He treenaavat ryhmässä kaksi kertaa viikossa ja kun vaan työvuoromme osuvat kohdalleen, olemme käyneet vahvistamassa kolmistaan joitain juttuja. Olen oppinut nauttimaan ketyn roolistani. Kauheasti mun vaan tekisi mieleni aksailla. Kaikkein eniten mua harmittaa se, etten voi aksailla Pösön kanssa. Sillä kun biologinen kello tikittää vinhaan tahtiin ja se olisi vielä ihan iskussa. Sitä en kuitenkaan enää anna kenenkään muun ohjattavaksi. Pari päivää sitten otin sen mukaan Jattilaan, takoituksenani tehdä sen kanssa pujoa ja A:ta, jotten itse joutuisi juoksemaan... Olin vaan unohtanut, että Pötkylä on se "tuulennopea tappijalka", eikä sen kanssa ohjaaja voi kävellä, vaan kyllä siinä joutuu pistämään jalalla ihan vinhaan tahtiin

Alkuvuoden paukkupakkaset ja runsas lumentulo pidättelivät mun menojalkaani oikein kunnolla, joten yhtenä vapaapäivän aamuna, kun pakkasmittari näytti alle kymmentä astetta, lähdin poikain kanssa oikein pitkälle umpihankilenkille. Lenkki avasi verisuonet oikein kunnon kohinaan, joten päätin kohta kotiin päästyäni lähteä hiihtämään. Melkein suoraan hiihtolenkiltä oli agitreenit ja treenien jälkeen painelimme parin tunnin lumikenkälenkille. Tuostakos mun polveni äityi valittamaan. En kuunnellut sen valituksia, vaan jatkoin reipashenkistä elämää, kunnes seuraavalla viikolla, kesken ihanien agitreenien sanoi oikea polvi sopimuksemme irti. Jalka kipeytyi niin, ettei sitä voinut liikuttaa ja Virpi joutui taluttamaan mut ulos hallista. Viikon verran hoidin sitä kotikonstein, kunnes menin lääkäriin, josta sain nivellääkkeitä ja neuvon jatkaa keksimiäni hoitokeinoja. Rtg-lausunto muutaman päivän päästä kertoi, että polvessa on erittäin vakava nivelrikko.

Kahden viikon hoito oli helpottanut kipua sen verran, että lähdin agikurssille Hilin ja Kit´n kanssa. Liuhtojen pariskunta oli tilattu kahdeksi päiväksi Jattilaan vetämään treenejä. Hilin kanssa vielä saatoin nauttia treenistä, kun tein sitä pätkittäin ja koin onnistumisen tunteen, mutta treeni Kit´n kanssa oli ihan yhtä tuskaa. Kit oli ilmeisen hämillään mun kinkkaamisestani ja keskittymiskykyni puuttumisesta. Voi kuinka kadunkaan sitä, että menin kurssille!  Sunnuntaina sitten luovutin Hilin ohjakset Tanjalle ja minusta on nyt sitten tullut agimami, joka huoltaa koiran ja filmaa treenejä ja hössöttää. Itse en pysty juoksemaan yhtään askelta ja kävelykin on silkkaa tuskaa aika-ajoin.Sain lähetteen fyssarille ja kiitos nettiajanvarauksen, sain ajan samalle fyssarille, joka muutama vuosi sitten pisti selkäni niin hyvään kuntoon, ettei se ole kiukutellut sen jälkeen lainkaan. Sovimme hänen kanssaan, että tavoittena on juokseminen syksyllä. Hili siirtyi nyt mun parantumiseeni asti Tanjan treenattavaksi ja kilpailtavaksi. Pidetään peukkuja, että yhteinen sävel löytyy... Hili kyllä tekee töitä Tanjalle, mutta heidän keskinäinen lukutaitonsa vaatii jonkin verran harjoittelua... Hannalle sanoin, että jos hän haluaa Kit`lle kisoja ja tuloksia, pitää sillekin etsiä toinen ohjaaja, mutta Hanna ei halunnut vaihtoa. Kit´n kanssa meillä on siis menossa yksittäisten esteiden vahvistuskausi. Kit´stä tulee vielä oikein superitsenäinen estesuorittaja, kun minä en voi kauheasti liikkua. Viime viikolla se jo teki puomia niin kauniisti ja ihan itsenäisesti

Mun kullannuput: Hili, Pötkylä ja Kit

Hra Pösöllä oli viime lauantaina synttärit. Se täytti 12 vuotta ja olin suunnitellut, että sen talvitauko päättyisi synttäreiden kunniaksi kunnon aksailulla, mutta se suunitelma romuttui mun kampurajalkani vuoksi. Pötkylä on taas tosi hyvässä lihassa. Sehän alkoi lihoa, kun ostin ell-asemalta sille ensin nivelten liikkuvuutta tukevaa ruokaa ja sen jälkeen sisäelinten toimintaa tukevaa ruokaa. Olin välillä ihan epätoivoinen, kun se vaan turposi. Välillä sen maha m e l k e i n viisti maata. Viimen heitin erikoisruuat kankkulan kaivoon ja Pösö siirtyi takaisin J&V Energiaan. Hyvin pian se alkoikin taas laihtua ja nyt se on taas oma ihana lihaksikas  itsensä

Näin siis mennään tästedes. Välillä masennus yrittää ottaa vallan ja silloin kerron itselleni, että periksi ei perkele anneta ja syksyllä juoksen. Niinhän me sovittiin  Hilin kanssa menemme toukokuussa tokokurssille Taatelin ja Heikin seuraksi ja e h k ä  käymme vielä ainakin toisen tokokokeen elämämme aikana...

Hili on kuntoutunut vallan mainiosti pentujen jäljiltä. Ei se mitenkään huonoon kuntoon edes päässyt koko aikana, sillä se oli ihan timmissä kunnossa lähtiessään synnyttämään. Tissit kutistuivat parissa viikossa, mutta karva ei ole vieläkään ihan parhaimmillaan, noin lievästi sanottuna.  Onneksemme alkuvuosi on ollut normaalia lämpimämpi, joten olen voinut ihan reilusti rämpiä metsissä. Hili rrrrakastaa lunta ja siksi se on ihan paras kaveri lumikenkälenkeille, joita olemmekin tehneet paljon. Olemme Tanjan kanssa lumikenkä-agitaattoreita ja tänä talvena olemme saaneet jo kaksi kaveria ostamaan itselleen ihan omat lumikengät.   Välillä käymme yhteislenkeillä, mutta pääasiassa lenkkeilen ihan vaan omien koirien kanssa nauttien niiden touhuista. Jo viime talvena otimme Tanjan kanssa tavaksemme talloa lumikengillä Jattilan ympäristöön polkuja, joissa muiden on hyvä kulkea koiriensa kanssa ja olemme jatkaneet tuota missiota tänäkin talvena.

Aloitin Hilin kanssa aksailut jumppasarjoja tehden ja siirryimme ratatreeneihinkin medihypyille. Ihan kunnon aksailuna Hili pääsi ihan aluksi Lotta Vuorelan agikurssille Kana-Areenalle tuuraajana, kun Wänniliini ei päässytkään osallistumaan. Oih, kuinka olinkaan onnellinen, kun se oli mukana! Tuosta kurssista on jo jonkin aikaa, joten en ihan tarkkaan muista, mitä siellä tuli esille, paitsi että kohta, jossa oli pitkä matka putken ulostulosta suljettuun kulmaan pujotteluun teetti minulla töitä. Siihen putken ja pujottelun väliin muodostui ikään kuin kuja, jonka toisella reunalla oli hyppy ja toisella A-este. Koska en luottanut koiraan, olin voimakkaasti vastaanottamassa sitä A:n edessä seisten ja rintamasuunta suoraan toisella puolella olevalle hypylle, jonka Hili ilman muuta bongasi. Myöhemmin teimme keskiviikon treeniryhmämme kanssa tuon saman radan ja silloin tajusin jo viimein mennä A-hyppy-linjalta pujottelun puolelle vastaanottamaan koiraa, eikä siinä sen kummempia ongelmia enää esiintynyt. Kit´n kanssa sitten kompastuimme yhdistelmään putki A:n alla. Sellaistahan emme juurikaan ole treenanneet. Tarkoitus oli siis mennä A, mutta Kit valitsi putken. Ihan ensin minulla oli väärä käsky. Omat koirani menevät kontaktiesteelle aina kun sanon kiipee, mutta Kit´llä tuo käsky on "koske". Vaihdoin käskyn ja Kit meni kontaktille, mutta kääntyi sieltä perääni, kun menin ohi. Useamman toiston ja kunnon palkkauksen jälkeen tuo kohta onnistui, ja kotioloissa Virpi sitten hokasi, että kun Kit´lle laittaa makupalan kontaktille, se menee sinne aivan helposti. Nyt on Kit´n kanssa treenailtu tuotakin erottelua ja homma toimii jo hyvin.

Viime viikolla meillä oli omissa treeneissä ihan törkeän vaikea rata, jonka Virpi oli saanut joltain tutultaan. Taitaa olla nykyisin ihan muoti-ilmiönä, että putki on pitkänä puomin alla poikittain. Siinä sitä sitten mitataan luottamusta ohjaajan ja koiran välillä ja koiran itsenäistä esteiden suorittamista. Alussa oli pituuden jälkeen 90 asteen kääntö tuohon puomin alla olevaan putkeen. Pähkäilimme tuota yksissä naisin ja aloitimme jokainen treenin opettamalle koiralle sitä, että ohjaaja käy merkkaamassa putken pään ennen kuin menee vastaanottamaan koiraa lähtösuoran päähän. Sekä Kit, että Hili ymmärsivät mun merkkini. Putken jälkeen olikin sitten pujotteluun avoin kulma. Hili paineli järestään toiseen väliin, kun olin kauempana, mutta koska Kit´llä oli verkko apuvälineenä pujottelun aloituksessa, ei sillä ollut ongelmia sujahtaa ekaan väliin ja jatkaa pujottelua, kun vaihdoin puolen sen takana. Tästä viisastuneena päätin opettaa Hilille verkot pujottelun apuvälineinä ja sain Tanjan innostumaan kaverikseni. Aloitimme neljällä kepillä, jotka on verkotettu. Juuri niin kuin se alkeissa aloitetaan. Alkeista aloitimme sen vuoksi, että Hili ei ole eläissään oppinut verkkoja pujossa ja hyppii niiden yli. Sitä se pyrki nytkin tekemään, joten pistimme sen hihnaan. Noo...Minä en sitten osannut sitä hihnaa hallita, joten myös Väne tuli avuksemme hihnanpitäjäksi. Lopulta meitä oli neljä ihmistä opettamassa Hilille verkotettua pujottelua: minä toimin ohjaajana, Tanja kouluttajana, Väne hihnan jatkona ja Lea palkkaajana ja johan oppi prinsessakin pysymään verkkojen sisällä! Tällä hetkellä harjoittelemme eri sisäänmenoja kahdella kepillä. Hilin asento muuten on muuttunut matalammaksi pujottelussa tämän verkotuksen ansiosta ja harjoittelemmekin nyt nopeutta pujotteluun ja sitä, että minä olen vähän missä sattuu estesuorituksen aikana 12 kepin verkotetulla pujottelulla. Käymme Tanja kanssa hallilla joka toinen päivä ja harjoittelemme vain ja ainoastaan pujottelua, pieniä hetkiä kerrallaan. Olen ihan innoissani! Seuraava motivaation ja innostuksen kohde saisi olla kontaktiesteiden vahvistaminen. 

Meidän oli keskiviikon ryhmämme kanssa tarkoitus tehdä tuo sama rata myös seuraavalla kerralla, mutta pakkanen kiristyi ja torstaina oli tulossa ACE:sta Harri Katainen vetämään huippukoulutusta, joten jätin suosiolla viikkotreenin väliin säästääkseni vanhoja niveliäni. Onneksi tajusin tehdä tuon, sillä Harrin teemana oli luottamus koiraan ja koiran itsenäinen estesuorittaminen. Siinä sai Paksu Rouva pistää jalalla koreasti kahden koiran kanssa. Nyt olen ihan rikki, mutta tyytyväinen siitä, että pystyin tuohon suoritukseen. Neljä tuntia kylmässä hallissa, välillä hiki päässä juosten ja taas kylmettyen, ei ollut ihan helppo nakki vanhoille nivelilleni. Luulisi, että kun ohjaan noita kahta sulopuppelia, tekisin samat mokat molempien kanssa, mutta niin vaan koirien omat vahvuudet tulevat esille ja teen niille ihan eri paikoissa virheitä. Kit´n kanssa jouduimme hinkkaamaan kohtaa, jossa koiran piti hypätä aita sinne suuntaan, josta ohjaaja jo juoksee pirunmoista vauhtia pois päin (6-7-8). Hilin kanssa taas olin kaiken aikaa ihan totaalisesti myöhässä Täytyy kyllä sanoa, että Harri on aivan erityisen miellyttävä nuori mies ja todella kannustava kouluttaja. Annoin kyllä itsestäni kaiken noissa treeneissä, eli yritys hyvä, kymmenen pistettä.

Lopuksi vielä opettavainen tarina siitä, mitä mielikuvitus saakaan aikaiseksi. Pösö oli ihan valtavan hyvässä lihassa vielä loppuvuodesta. Se oli oikein kaunis ja "jalosukuisen" näköinen. Sitten se alkoi turpoamaan. Ihmettelin sitä ja tarkkailin sen ruoka-annoksia... Turvotus ei hävinnyt mihinkään. No minä siitä hysteriseeraamaan, että nyt se sydämen läppä on aiheuttanut sille nesteen kerääntymistä ja tilasin ell-ajan. Kiikutin pari päivää aiemmin sinne pissanäytteet, että kerkeävät tehdä erinäisiä kokeita siitä. Ell:n kysyessä, että mikä nyt, kerroin epäilyni ja hän kysyi ensimmäiseksi, että yskiikö Pösö. No eihän se mitään yski. Seuraavaksi kysyttiin muita oireita, joita ei ole ilmennyt ja ell katsoi mua silmät suurina ihmetyksestä.  Olin tilannut verikokeet ja Pösöltä tipautettin veret putkiin ja kiikutettiin labraan. Ell kuunteli Pösön sydämen ja keuhkot. Sivuääni kuului, aivan samoin kuin vuosi sitten, mutta keuhkoissa ei ollut mitään rohinoita. Vatsan painelu ei aiheuttanut Pösössä reaktioita, eikä mitään ylimääräistä sattunut ell:n sormiin. Veriarvot olivat ihan kohdallaan. Ell sanoi, että voimme toki vielä ottaa vatsan alueelta rtg-kuvat, mutta olin jo aikaa sitten tajunnut, että olin hysteriseerannut ja Pösö on niin hyvässä kunnossa, kuin vain voi tuossa iässä olla. Edes hammaskiveä ei siltä löytynyt. Keskustelimme sen ruokinnasta ja ostin sille erityisruokaa ylläpitämään sydämen ja muiden sisäelintein toimintaa ja Pösö sai  nelosrokotteen niskaansa. Saatesanoiksi Ell kertoi minulle, että jos sydämen läpän rappeuma aiheuttaa nesteen kerääntymistä koiralle, on ensimmäinen oire yskiminen ja se neste kerääntyy k e u h k o i h i n  ei mahaan. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja tässä tapauksessa koiraharrastus. Olisin voinut laittaa nekin rahat uusiin nastarenkaisiin, niin olisi turvallisempi kuljetella koiriani harrastuksiin ja uskaltaisin lähteä ajelemaan kauemmaksikin. Että sellaista...

Loppuvuosi meni meikäläisen osalta ikävöidessä. Tai ainakin melkein... Hili hoiti hommansa Karhukoplan emänä antaumuksella ja minä ikävöin sitä kotiin ja lenkille. Joulupäivänä se sitten tuli kotiin ja olen nauttinut aivan suunnattomasti ulkoilusta nyt kun se on mukana. Hili kun on niin ihanan leikkisä ja se pitää yhteyttä minuun koko ajan. Kävimme muuten Hilin kanssa sienestämässä 28.12. ja Hili löysi suppiksia, jotka olivat ihan jäässä, joten en kerännyt niitä. Pösön kanssa lenkkeillessä on hivenen yksinäinen olo, sillä kun on ihan omat touhunsa metsässä. Pösö on kyllä oikea jyrsijöiden kauhu! Sen toiminta on todella kylmän viileetä... Jos jyrsijä kulkee liian läheltä Pösöä, nappaa Pösö sen, ravistaa ja pudottaa maahan ja jatkaa sitten jolkotteluaan ihan muina miehinä. Sillä ei todellakaan ole minkäänlaista tunnetta mukana tappohommissa. Ei ole mennyt "jalostus" hukkaan Pötkylän kohdalla 

Karhukoplasta tuli vallan mainio kelpieporukka. Pennut ovat kasvaneet kohisten ja kehityksen kiihkeys on ihan yllättävää. Olen käynyt Mäyrämäessä pari kertaa viikossa ja joka kerta olen ihmetellyt pentujen kehitystä. Loppiaisena ne sitten muuttavat kukin taholleen ja toivon niille ja niiden omistajille kaikkea hyvää. Se, etten ottanut tästä itselleni pentua, on herättänyt ihmetystä. Minä nyt en vaan tarvitse uutta koiraa, sillä mulla on nyt kaksi aarretta - kaksi upeaa koiraa, joiden kanssa on suuri nautinto touhuta vähän yhtä, jos toistakin. Onhan mulla myös Kit, agilitykaveri vailla vertaa...

Kit´n kanssa olemmekin ahkeroineet agilityn parissa ihan kiitettävästi. Vaikka meillä on jo kolme nollatulosta ykkösluokasta, jatkamme edelleen harjoittelemista ykkösissä, sillä kaksi nollista on hyppyradoilta. Viikkotreenien lisäksi olemme käyneet saamassa oppia muualtakin. Marraskuussa olimme Kana-Areenalla Lotta Vuorelan agi-kurssilla.  Rata oli mukava ja siinä riitti haasteitakin. Meille eniten vaikeuksia aiheutti takareunan hyppykaarre ja lähetys putkeen. Jostain syystä Kit ei irronnut pituuden jälkeen hypylle, vaan kääntyi aina minuun päin, joten sitä piti saattaa hypylle asti. Toinen paikka, jota harjoittelimme urakalla, oli 3-4-väli, siinä kun oli hyvä tehdä pakkovalssi neloselle ja jos ei ollut selkeä ohjaus, valui koira putken 20 väärään päähän - tietenkin.  Leijeröinti pujottelusta putkeen sen sijaan onnistui aivan valtavan hienosti, vaikka emme ole sitä koskaan harjoitelleet, tai tehneet.

JATista Sarkkisen Päivi pääsi Agilityliiton Top-Teamiin ja jotta saisi seuralta tukea kustannuksiinsa, lupasi Päivi vetää tiimissä oppimansa pohjalta seuralaisille treenejä. Minä tietysti osallistuin Kit´n kanssa koulutukseen. Rata oli Top-Team-tasoa, eli ei ihan helpoimmasta päästä ja ykkösluokan koirakolle siinä riitti haasteita. Selvisimme siitä mielestäni erittäin hyvin. Suomen innokkain agilityn penkkiurheilija, Suvi, oli paikalla ja kuvasi osan "hinkkauksistamme". Voin kertoa, että välistä veto on mulle t o d e l l a vaikea asia, se kun ei oikein istu mun luonteeseeni  Tässon niitä Suvin kuvaamia pätkiä: www.youtube.com/watch On siellä paljon muitakin pätkiä meikäläisen harrastelemisesta

Oikein hyvää seuraavaa vuotta kaikille