Koin valtaisan yllätyksen toissa viikolla, kun katsoin kalenteria: mulla olisi vapaa viikonloppu, enkä ollut huomannut ilmoittautua mihinkään kisoihin Mietin pääni puhki, mitä tekIsin...Torstaina Johanna soitti ja kysyi, mitä tekisin vkonloppuna ja kun vastasin; en yhtään mitään, hän ilmoitti, että siispä lähtisin leirille. Hän oli varannut alustavasti mulle paikan yhden sakpai-kasvattajan kennelleirille! Olin riemuissani, mutta lähtöpäivän aamuna aloin jo epäillä asian järkevyyttä. Jännitin ihan sikana ja sainkin taas vatsani sellaiseen kiputilaan, että eka yö leirillä meni kovissa tuskissa valvoen.

Paikalla oli parikymmentä koirakkoa. Suuren osan muodostivat Johannan Rion jälkeläiset, jotka ovat nyt 8 kk:n ikäisiä. Koulutuksellisesti panostettiin tottikseen, puruihin ja jälkeen. Suurin osa oli peltojälkeilijöitä. Tottiksessa saimme Hilin kanssa hyvän neuvon kontaktin ylläpitämiseen. Teimme yhden esineruudun ystävällisen pariskunnan avustamana. Teimme sen ihan järkyttävään risukkorytöön. Toinen takakulman merkki hukkui siinä tohinoissa ja kun etsimme sitä, tallasimme ruudun toisen puolen vähän liiankin tarkkaan. Ruutuun jätettiin Hilille täysin vieraita esineitä, jotka saimme lainaan. Olin takuuvarma, että se toisi ekana nahkahanskan, mutta nyt, tietääkseni eka kerran ikinä, se olikin vain siirtänyt hanskan toiseen paikkaan. Sen sijaan se toi kovamuovisen silmälasikotelon ja jääkiekon minulle perille asti. Hihkuin riemusta. Olen jostain kuullut, että juuri tuollaiset ovat niitä "vaikeita" esineitä. Kukaan muu ei ollut kiinnostunut esineruudusta, joten seuraavana aamuna menimme Hilin kanssa purkamaan ruudun ja nyt se toikin minulle sen hukkaamansa nahkahanskan ja myös sen omituisesti kadonneen kulmamerkinkin.

Metsään jäljelle pääsimme kerran lauantaina. Tiia oli tehnyt meille sen jäljen. Sekin oli todella hankalassa maastossa. Tästedes en kyllä enää ikinä moiti Laajavuoren maastoa vaikeaksi. Alku meni hienosti ja Hili antoi viimeaikoina omaksumaansa innokkaaseen tapaan kaksi ekaa tikkua minulle. Jossain kohtaa tilanne karkasi käsistä. Olimme jotenkin pahasti eri puolilla jotain kuusta tms. ja päästin liinan irti. HIli jatkoi matkaansa nenä maassa, enkä enää saanut liinasta kiinni. Olin ihan hölmönä, enkä tajunnut käskeä sitä odottamaan, vaan yritin juosta liinan päätä kiinni, siinä onnistumatta. Hili hävisi näkyvistä, eikä tullut takaisin, vaikka kutsuin sitä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä se palasi. Otin liinasta kiinni ja lähetin sen uudestaan jäljelle. Tiia sanoi, että loppupätkän Hili oli jäljellä. Tulimme siihen päätökseen, että se oli ilmeisesti käynyt ajamassa jäljen yksinään ja  nostanut tikutkin johonkin varmaan talteen, sillä minulle se ei niitä antanut. Lähtöpäivänä en sitten enää siirtynyt muun porukan kanssa Jämsään jäljelle, sillä olin saanut jostain flunssan siemenen ja halusin ensisijaisesti kotiin peiton alle. Tuo oli kyllä minulle erittäin kasvattava kokemus ja olen ihan ylpeä itsestäni, kun uskalsin lähteä sinne. Hauskaakin siellä oli.

Agilityä emme ole harjoitelleet Hilin juoksujen vuoksi. Yhtenä torstaina ostin joltain treenivuoron Jarin kolmosluokan ryhmään ja menin paikalle Pösön kanssa. Meillä oli Pösön kanssa taas aivan taivaallisen ihanaa ja Jari on tosi tunnollinen kouluttaja. Kukkikselle on ajettu pehmeää hiekkaa melkoisen paksu kerros ja kuvittelin, etten pääse lainkaan eteen päin tuossa juoksuhiekassa, mutta niin vaan pistelin siellä - ei nyt ihan gasellimaisesti, mutta kuitenkin... Ihmeen vilkkaan ne sarvikuonotkin liikkuvat;) Olin kuitenkin erittäin pettynyt ja järkyttynyt siitä, minkälainen "henki" tuossa ryhmässä oli. Suoraan sanottuna säälin niitä kolmea "uutta" kolmosluokkalaista, jotka treenaavat tuossa ryhmässä. Minun sydäntäni riipi kylmyys ja töykeys, joka oli ilmassa. Lähdinkin kohta oman suoritukseni ja jäähdyttelyn jälkeen kotiin, sillä olin yksinkertaisesti todella järkyttynyt. Mietin mielessäni: Tätäkö on JATin kolmosluokkien agility? Onnittelin myös itseäni isolla kädellä siitä, etten ilmoittautunut tuohon treeniryhmään vakituisesti. Minulle agility on ensisijaisesti mukava harrastus ja haen sieltä hyvää mieltä. Pääsimme Pösön kanssa taas tavoitteelliseen kilpa-ryhmään, mutta olen vähän alkanut harkitsemaan osallistumista...Olin totaalisen järkyttynyt kokemastani.

Aija, maaliman ihanin ihminen, oli vähän organiseerannut ja järjesti minulle ja Hilille tottisteluun treeniseuraa ja opastusta. Olemme nyt treenailleet muutaman kerran tuon uuden tuttavuuden kanssa ja olen ihan intopinkeänä. Neuvoja sataa, kuin taivaan lahjana ja uskon kehitystä syntyvän. Aloin jo etsimään bh-koepaikkaakin meille. Se nyt vaan siirtyy hamaan tulevaisuuteen, sillä seuraavaan, melkein kahteen kuukauteen mulla ei ole yhtään ainutta vapaapäivää viikonloppuisin. Treenaaminen on nyt kuitenkin todella antoisaa ja mukavaa, niin kuin harrastamisen kuuluukin olla.

Sienestystä on jatkettu. Mustatorvisienten kausi alkaa olla ohi ja nyt keskitymme suppiksiin. Meidän Miku on Hilin todellinen mesenaatti. Hän on töissään kehua repostellut Hilin sienisaaliilla ja esitellyt ylpeänä valokuvia asian tiimoilta. No - työkaverit olivat sitten jo vähän leipiintyneet ja sanoneet, että mitä siinä kehuskelet. Ota se koira mukaasi ja lähdetään metsään katsomaan, onko siitä mihinkään. Yhtenä iltana Miku soitti mulle ja sanoi, että nyt on tosi kyseessä ja työkaveri on vietävä sienestämään Hilin opastuksella. Tottahan me Hilin kanssa lähdettiin ja Hili näytti taitonsa. Vahinko vaan, että olimme liikkeellä iltasella ja tuli jo melkoisen pimeää. Joku, joka ehkä näki meidät, piti meitä varmaankin aivan tärähtäneinä, kun yritimme pimeässä käsikopelolla löytää Hilin meille ilmaisemat sienet. Työkaveri oli erittäin tyytyväinen, mutta lupasin sitten vielä viedä hänet päiväsaikaan toiseen paikkaan, jotta saalis riittäisi talven yli. Kävimmeki nyhtenä aamuna anivarhain sienessä hänen kanssaan toistamiseen. Enää ei Mikun työpaikan kahvipöydässä epäillä Hilin taitoja