Ei tullut Tiia vetämään kurssia, vaan lähetti paikalle sijaisen. Oikein miellyttävän nuoren miehen lähettikin Treeni oli tällä kertaa vähemmän tekninen. Siinä keskityttiin enemmänkin ohjailemaan koiraa vauhdikkaasti. Hilillehän se tietysti sopi, kuin nenä päähän. Siltä ei vauhtia puutu. Opin minäkin painelemaan sopivissa paikoisssa Hilin edelle, niin että jatko onnistuisi. Se oli kaiken kaikkiaan hyvä treeni ja paremmaksi sen teki se, että jokainen osallistuja teki lyhyitä rupeamia kolme kertaa. Hallissa oli lievästi lämmin. Ulkona paukkui lämpöennätykset rikki ja hallissakin oli 28 plussan puolella

JAT järjesti alkukuusta ekan juniorileirin ja olin minäkin siellä kertomassa makkarajäljen ihanuudesta. Lapsia koirien kanssa taisi olla ilmoitttautunut ainakin 15. Jaoimme jäljelle heidät useampaan pieneen ryhmään ja ainakin minun ryhmässäni olleet, jo teini-ikäiset tyttäret, kiinnostuivat asiasta ja sanoivat kokeilevansa siitä myös kotioloissa. Myös palautelapuissa oli jälkiharjoitus saanut kiitosta.  Leiri oli kolmipäiväinen ja ainakin palautteen mukaan lapset olivat pitäneet siitä oikein kovasti. Uutta leiriä jo kaivattiin. Ohjelmassa oli tietenkin agilityä, mutta myös koiratanssin alkeita, tokoa, hakunäytös, koiran hierontaa, ohjaajille juoksuharjoituksia, yhteislenkkejä koiran ulkoilutuksen merkeissä ja kaikenlaisia seuraleikkejä.  Nostan hattua niille muutamalle, kaiken aikaa kouluttamassa olleelle jattilaiselle aktiiville. Ihan oikeasti!

Ilmoitin Hilin bortsukelpie-erkkariin ihan sen vuoksi, että Susa saisi esittää siellä jälkeläisryhmän ja kasvattajaryhmän. Jälkeläisryhmää ei Hilin pennuista saatukaan aikaiseksi, mutta kasvattajakehässä saavutti Luoja oikein täysosuman: ROP ja BIS-1 irtosi harmoonisella ryhmällä. Tuomarin mielestä ryhmämme nimittäin oli harmooninen Olihan mukava päivä D-tiimiläisten seurassa. Seuramme sai hyvää täydennystä Johannasta, joka viihtyi paikalla koko päivän ja paikalla pyörähti myös kummitätini, joka on itse asiassa serkkuni, jonka olen viimeksi tavannut kunnolla n. 40 vuotta sitten  Hän etsi minut facebookin kautta ja olemme pitäneet yhteyttä muutaman kuukauden. Hän oli ihana!

Tanjan kanssa kävimme vuoden ensimmäisellä jälkiretkellä joku viikko sitten. Hilille teimme normijäljen kuudella tikulla. Muusalle ja Pösölle pitkän, mutkikkaan ja vaativan verijäljen. Meselle tehtiin lyhyt muistuttelupätkä verellä ja myös ihan lyhyt kaareva verijälki. Jätimme jäljet vanhenemaan ja teimme taas mukavan, vajaan kahden tunnin lenkin Soidenlammen nuotiopaikalle, jossa joimme kahvit ja testailimme Tanjan uutta kameraa.

Tämä kuva on sarjatulen harjoittelusta. Suurin osa ajasta menikin tämän toiminnon testaamiseen ja koirat saivat erittäin hyvää harjoitusta paikalla istumisesta, kunnes ne vapautettiin juoksemaan yhtenä laumana.

Pösö kävi virkistäytymässä ensin suo-ojassa ja sitten nuotiossa.Pösö pöydässä, vai sanotaanko päydällä;)

Jäljestämään pääsi ensimmäiseksi Hili. Lähetin sen ensin janalle huitaisten ja se lähtikin vinosti, mutta siinä silmänräpäyksessä, kun olin huitaissut, muistin Aijan neuvon ja otin lähdön uusiksi, näyttäen sivullani istuvalle Hilille oikean suunnan. Siitä se lähtikin hienosti, bongasi jäljen hyvin ja alkoi seuraamaan sitä r a u h a l l i s e s t i, tarkasti ja innokkaasti. Pidin liinan koko ajan lyhyenä, ettei se pääsisi kaahottamaan. Se nosti kaikki kuusi tikkua ja jokaisella tikulla ruokin sitä, noukin tikun taskuuni ja jatkoimme siitä kohti seuraavaa tikkua kaikessa rauhassa. Mielestäni tämä harjoitus onnistui valtavan hyvin

Seuraavaksi oli Mesen vuoro. Se oli ihan ilmiselvästi sisäistänyt asioita talvitauon aikana, sillä se oli valtavan innokas ja tarmokas. Tanja kertoi, että jäljentekosieni oli hänellä kuistilla koko talven ja aina vähän päästä oli Mese ottanut sen ja puristellut suussaan. Se oli siis ilmiselvästi kiinnostunut asiasta.

Sitten lähti Muusa matkaan. Se koira osaa jäljestää taitavasti ja tarkasti, mutta silti se jossain vaiheessa meni hieman sekaisin. Johtui varmaan siitä, että metsässä oli lihainen luu, ilmeisesti korppien kaatopaikalta raahama. Se kiinnosti Muusaa enemmän kuin jälki, hetken aikaa. Jäljessä oli kaksi tien ylitystä, vetinen osuus, kivikkoinen osuus, kuivaa kangasmetsää, risukkoa ja oikeastaan ihan kaikkea, mitä nyt metsässä voi olla. Muusa ei ollut ihan täydessä terässä ja ajattelin jo, etten vie Pösöä koko jäljelle, kun se ottaa Muusallakin noin koville...

Onneksi kuitenkin vein, sillä Pösö oli ihan elementissään. Se sitten osaa olla suloinen kaikkine rakennevikoineen Se ajoi jäljen tarmokkaasti ja tarkasti. Tosin, sekin yritti sitä samaa lihaista luuta, kuin Muusa, mutta kun ei saanut sitä, se jatkoi hommia sen kummempia mököttämättä. En olisi kyllä ikinä uskonut sen kykyihin! Pösöstä ei nyt sitten ole jäljestyskuvaa, koska Tanjan kameran akku sanoi kaput.

Ihan meinasin unohtaa... Alkuviikosta saimme Jkl:ään vierailulle Hilin täysveljen Arin. Ari oli ottanut mukaansa Sveitsistä isäntänsä Sebastianin, tämän ystävän Iriksen ja Iriksen kelpienartun Cayan. Tapasimme, missäs muuallakaan, kuin Jattilassa. Iris ja Caya ovat kakkosluokssa, mutta Ari ei ole koskaan kilpaillut agissa, vaan Sebastian tykkää tehdä sen kanssa kaikenlaista kivaa ihan vain siksi, että on niin kivaa Siitä minä hänessä pidän kaikkein eniten. Suorastaan ihailen ja kunnioitan tuota asennetta. Saisin itsekin jättää kaiken maailman kokeet ja kisat ja tittelit mielestäni ja keskittyä koirineni siihen, mikä on kaikkein mukavinta, nimittäin lystinpito ilman suorituspaineita... Sebastian ja Iris ovat erittäin rauhallisia ja miellyttäviä ihmisiä ja heidän suhteensa koiriinsa on jotenkin luonnollinen, eleetön ja luottamuksellinen. Nautin ihan tosissaan heidän seurastaan. Rakensimme radanpätkän ja teimme sen kukin vuorollaan ensin pari kertaa yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan. Kaikki meni hienosti. Huomasin tosin eron heidän ja minun ohjauksessa. Minä olen oppinut tekemään kaikenlaisia ohjauskuvioita, joita osaan nykyisin jo nimetäkin, mutta he eivät käyttäneeet noita ohjauskuvioita lainkaan. Ari oli kyllä mielestäni jo ihan kisavalmis ja saimmekin houkuteltua heidät Laukaan mölllikisoihin illaksi. Rata siellä oli liian vaikea heille. Se oli liian vaikea ihan kaikille ja vielä ylipitkäkin, mutta saiimme joka tapauksessa hyvän mielen.

Sebastian näytti joitain juttuja, joita hän on opetellut Arin kanssa. Sellaisia mukavia leikkejä palloilla, frisbeellä ja ilman rekvisiittaa, joita on mukava tehdä koiran kanssa ja joista tulee molemmille hyvä mieli. Lopuksi he esittelivät koirineen pallojen paimennusta. Siis jumppapallojen. Yksi tyyli oli asettaa pallot kolmioon keskelle kenttää ja lähtettää koira hakemaan ne yksi kerrallaan, aloittaen kolmion kärkipallosta. Koira tuo ne maaliin ohjaajalle. Toinen tapa on hajottaa pallot eri suuntiin kentällä ja lähettää koira hakemaan ne sieltä maaliin ikään kuin ohjattuna noutona. Koira kuljettaa palloa päällään töykkien tai rinnallaan pukaten. Se ei saa purra niitä. Olen harjoitellut Hilin kanssa tuota. Ihan hyvinhän se jonkin aikaa menee, mutta taas tänään hajosi yksi pallo. Tulee vähän kalliiksi, mutta periksi en anna. Kyllä se vielä oppii... Tuo on nimittäin niin mukava laji

Mökilläkin ehdin jo olla muutaman yön. Menin sinne itseasiassa lepäämään, kun tuntui, ettei silmät pysy millään auki. Ensimmäinen vuorokausi menikin suurin piirtein nukkuessa, mutta sitten jaksoinkin jo taas puutarhahommia. Jätin tarkoituksella ihan kaikki koiraharrastevälineet kotiin, että voisimme koko lauma levätä. Kyllä nyt taas jaksaa...